Opiskelupaikastani tuli elokuun ensimmäinen päivä täysin savuton. Oppilaitoksemme noudattaa kasvavaa trendiä, jonka lopullisena tavoitteena on Suomen lainsäädäntöönkin kirjattu unelma kokonaan savuttomast Suomesta, joka olisi maailman ensimmäinen valtio, joka kieltää kokonaan tupakoinnin.

Miten tämä vaikuttaa elämääni? Tupakkapaikka ja siellä sijainnut tuhkakuppi on poistettu ja järjestyssääntöihin on kirjattu uusia sääntöjä, joissa ilmoitetaan minun olevan savuton, ei ainoastaan koulualueella, kouluaikana mutta myös koulun järjestämillä matkoilla, harjoittelupaikoilla, koulun vuokraamissa ja järjestämissä tilaisuuksissa ja paikoissa. Periaatteessa olen savuton kaikissa paikoissa ja tilanteissa, jotka voidaan liittää kouluun kuuluvaksi millään tavalla. Lukujärjestyksien itsenäiset tunnit, joiden aikana istun kotona tekemässä (yeah right) esseitäni, minulla ei ole periaatteessa oikeutta mennä oman kotini etupihalle savukkeelle, vaikka olen täysi-ikäinen seuraukset täysin ymmärtävä aikuinen, koska se on kouluaikaa.

Toistan kysymykseni, miten tämä vaikuttaa elämääni? Totta, että uudet säännöt ovat tulleet ja tupakkapaikka on poistettu. On myös totta, että taukojen aikana metrin päässä koulun välittömältä alueelta, kaupungin kävelytiellä on laumoittain savuttelevia opiskelijoita kävelytien käyttäjien suureksi iloksi. Vaikutuksena elämääni on kaksi metriä pidempi matka paikkaan, jossa tupakoin.

Kertokaa minulle milloin jokin on onnistuttu poistamaan kieltämällä se? Alkoholin juominen kieltolailla ehkäpä - no, sehän ainakin meni putkeen. Niinkin riippuvuutta aiheuttavan paheen lopettaminen kuin tupakointi ei ole koskaan helppoa, ja täysin mahdotonta se on, mikäli aloite lopettamiseen ei lähde henkilöstä itsestään vaan ulkopuolelta.

Mutta päättäjillä on selvästikin ollut parempia keinoja kuin kieltäminen takataskussaan, kun haluavat saada opiskelijat savuttomiksi. Ei tietenkään pelkkä kielto ja sääntö ilman rangaistusta tule toimimaan, mutta olen huomannut, että päätöksessä oli suurempikin juju. Vittumaisuus. Tehdään tupakoinnista niin vittumaista, että jos se ei lopu niin se ainakin vähenee kouluaikana. Totta. Vielä ei vittumaisuutta ole havaittavissa suuremmin kuin matkan pidentymisenä, mutta kun suomalainen pakkastalvi lumihankineen iskee päälle, tulee eteen pieni ongelma. Tietä pyöräilytielle ei todellakaan tulla auraamaan meidän mieliksimme ja vaihtoehdoiksi nousee lumihangessa kahlaaminen tai kiertotien valitseminen, jotta pääsemme tupakalle 15 minuutin taukomme aikana koulualueen ulkopuolelle. Tämä tarkoittaa huomattavaa vittumaisuutta. Ovelat paskiaiset. Aiemmin olemme olleet myös suojassa sateelta ja tuulelta, mutta emme enää - vittumaisuusfactor nousee huomattavasti.

Aikuista ihmistä on vaikea käskeä tekemään jotain mitä he eivät todella halua tehdä. Jujuna on saada heidät itse haluamaan sitä, mitä heidän halutaan tehdä.

 

 

Facebookissa tai kuten bussissa istuessani kuulin "feissarissa" on yhteisö/ryhmä/whatever nimeltään "Because of Disney I have too high expections of men". Haha. Eipä naurata enää, kun ymmärtää sen olevan aivan totta. Kaikki elokuvat, Disneyn aloittamasta aivopesusta aivan nassikkana viime viikolla katsomaani The Ugly Truth kertoo karua sanomaa: Miehet, jotka söpistelevät pitkin valkokankaita eivät ole koskaan tavanneet miehiä, jotka örisevät vieressäsi öisin - he eivät ole tavanneet, nähneet, puhuneet, herranjumala uskon että he eivät ole edes samaa rotua.

Söpistelevillä uroilla on ulkonäköä, karismaa, huumorintajua, hymykuopat ja paheita, jotka voi unohtaa, sillä hän yrittää aivan tosissaan hurmata sinut. Ja kaiken lisäksi viimeistää alttarilla kaikki nuo paheet, jonka takia söpistelevää heppua vihasit ovat kadonneet ja tilalle ovat tulleet omanttiset illalliset, kauniit runomittaiset puheet, serenaadit urheilukentän katsomosta, jumalaiset rakastajanlahjat ja ikuinen rakkaus, joka on horjumatonta kuin kallio. He omistavat puoli valtakuntaa, ja uhmaavat kaikkia vaaroja pelastaakseen sinut. If you jump they will jump ja lähettävät sinulle posti@ ja kertovat sinulle, että kun tajuaa, että haluaa viettää koko loppuelämänsä jonkun kanssa, haluaa että se elämä alkaa heti. Valkokankaalla nuo miehet saavat tehdä sinulle mitä vain, ja sinä annat anteeksi - oli kyseessä sitten jättäminen, pettäminen tai vedonlyöminen siitä, että hän pääsee sinun pöksyihisi.

Kaikki naiset vuorataan näillä unelmilla, toiveilla ja odotuksilla, vaikka tokihan me kaikki tiedämme, ettei elämä oikeasti mene näin - eikö niin? Järkevä ja rationaalinen moderni nainen sisällämme osaa tehdä eron faktan ja fiktion välillä, emmehän me nyt ole suinkaan enää lapsia, tiedämme miten maailma toimii. Mutta se pieni tyttö ja se idolia palvova teini ja se romantiikkaa kaipaava nainen sisällämme - hän, joka on imenyt vaikutteita kuin sieni ensimmäisestä piirroselokuvasta lähtien, ahminut Kotiopettajattaren romaanin, itkenyt Titanicissa ja toivonut olevansa osana valkokankaan suurimpia rakkaustarinoita - hän pettyy.

Oikeat miehet voivat yllättää positiivisesti, he voivat todella tehdä parhaansa ja rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta. Te voitte mennä naimisiin ja saada kauniita lapsia ja talon, jota reunustaa valkoinen lauta-aita jonka sisällä juoksentelee kultainen noutaja. Mutta hän ei tule koskaan olemaan se mies, johon rakastuit, jo ennen kuin tiesit mitä rakkaus on. Hän ei tule koskaan olemaan Smith, Prinssi Uljas, Jack, eikä edes Shrek. Ei ole olemassa mitään happily ever after eikä ikuista onnea ja rakkautta yli kaiken.

Me emme ole satujen prinssesoja, tarinoiden sankarittaria emmekä neitoja pulassa. Olemme tavallisia liisoja, maijoja, katreja, jaanoja tai sannoja. Käymme töissä ja katsomme elokuvia, käymme lenkillä, kuuntelemme musiikki ja omistamme asioita. Me rakastumme ja rakastamme. Me nauramme ja itkemme. Me olemme onnellisia, mutta myös onnettomia. Meillä unelmia, joita saavutamme mutta myös unelmia, joita kaipaamme vielä viimeisellä henkäyksellämme. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, se ei ole vaaleanpunaista pumpulia, jonka yllä saamme leijua. Ei edes oikein miehen tai naisen kanssa. Elämä on. Se on ehkä raskasta ja vaikeaa, ehkä hukumme asuntolainoihin ja ruokakaupan laskuihin. Elämä on pyykinpesua, imurointia, töitä ja salkkareita. Elämä on tappelua. Ei ole olemassa mitään Mr. Perfect Specimentiä, joka tulee ja pelastaa sinut punaisella ferrarillaan ja vie sinut Etelä-Ranskassa sijaitsevaan linnaan samppanjakylpyyn.

Ja ei. En ole vastaeronnut, katkera enkä edes vanhapiika. Olen onnellisesti kihloissa miehen kanssa, jonka kanssa olen elänyt arjessa seitsemän vuotta. Totta kai haluamme valloittaa maailman ja minusta tulee arkeologi Perussa ja hänen bändinsä nousee kirkkaimmaksi tähdeksi rock-raivaalle. Mutta ainakin me olemme oikeita. Minä en ole Drew Barrymore eikä hän ole Hugh Grant (ei edes Jackman). Me itkemme ja huudamme ja nauramme ja rakastamme.

En ala valehtelemaan. Kyllä minäkin katson sydän haikeana elokuvia, joissa rakkaus ei ole mitään muuta kuin täydellistä. Haluan mieheni "söpistelevän" enemmän, haluan että hän laulaa torialueella Can't take my eyes of you, haluan romanttisen kosinnan kuutamossa ja pelkkää hyvää ja onnea. Mutta hylkäisinkö mieheni, koska hän ei ole sitä mitä odotin tai halusin hänen olevan - hell no! Monet ystävistäni ovat liittyneet tähän facebookin ryhmittyvä sivustoon, ne samat, jotka eroavat kerta toisensa jälkeen todella hyvistä tyypeistä, koska "hän ei yrittänyt tarpeeksi, hän ei ollut tarpeeksi romanttinen, hän oli kyllä muuten todella loistava, mutta ei kyllä ihan täydellinen". Osalla heistä on jopa "vaatimuslista": ruskeat silmät, vähintään 185cm, osaa soittaa jotain soitinta, urheilullinen, korkeakoulutausta, sosiaalinen, juo punaviiniä, mutta osaa myös rentoutua jätkäporukalla kaljalla, mutta ei liikaa, rakastaa eläimiä, hyväpalkkainen ja vakaa työ, joka ei kuitenkaan vie liikaa aikaa, seuraa urheilua, mutta ei liikaa, hyvä tyylitaju, hymykuopat, hyvännäköinen ilman, että hän tietää sen itse.. WTF? Varmasti on olemassa kuvailuun osuva mies, mutta entä ne joista todella pidät ja jotka rakastavat sinua, ne jotka muistavat syntymäpäiväsi, mutta vihaavat punaviiniä ja ovat allergisia eläimille?

Antakaa todellisuudelle mahdollisuus ja saatatte yllättyä. Ensimmäinen todellinen riita ei ole merkki suhteen epäonnistumisesta, vaan se on merkki intohimosta ja riidan sopiminen merkki siitä, että olette valmiita panostamaan suhteeseen. Rakkaus ei ole ikuista. Se vaatii työtä ja joskus se saattaa kadota. Mutta sen voi myös löytää uudelleen. Puolisoonsa voi rakastua monta kertaa. Ei kukaan voi olla rakastumisen huumassa koko elämäänsä ilman kemiallisia päihteitä. Minä olen valinnut arkisen rakkauden miehen kanssa, joka jättää kalsarinsa keittiön lattialle suihkuun mennesssään täydellisyyden sijaan. Ja olen onnellinen. Oletko sinä?